Talven tehtävä

Helga veti vaellustallia päivä kerrallaan. Niin hän oli tehnyt jo vuosia ja niin hän tulisi aina tekemäänkin, elämässä ei kannattanut kiirehtiä, eikä murehtia tulevasta. Mennyt talvi oli koostunut rikkinäisten loimien uusimisesta, uusien reittien suunnittelusta, ja tietenkin ennen kaikkea asiakasvaelluksista, eli kaikesta ihan tavallisesta ja arkisesta.

Mutta talven kääntyessä kohti kevättä mukaan mahtui niin luopumista kuin uusia alkujakin. Tämä talvi oli tuonut mukanaan sen päätöksen, jota Helga oli lykännyt pitkään. Liian pitkään, hän ymmärsi nyt.

Perla oli tunnetusti kärsinyt epämääräisistä selkävaivoista jo ennen kuin se muutti tänne. Kaikenlaista sen suhteen oli kokeiltu - lepoa, kevyempää liikuntaa, laserhoitoa, ja niin edelleen. Välillä se vaikutti hetkittäin paremmalta, kunnes ei taas vaikuttanutkaan. Lopulta Helgan oli pakko myöntää itselleen, että armollisinta oli päästää se pois.

Lopetuspäivänä oli hiljaista, eikä tallilla silloin juuri puhuttu turhia. Vaikka Helga tiesikin järjellä ajateltuna tehneensä oikean ratkaisun, ei se tehnyt siitä yhtään sen helpompaa. Jokainen hevonen oli osa tätä porukkaa ja hänen elämäänsä, ja hän oli vannonut jokaisen hevosen ostaessaan, että tekisi kaikkensa niiden eteen, loppuun saakka. Täältä hevoset eivät kiertoon lähtisi.

Jokainen menetetty sielu tuntui pahalta, mutta jotenkin oli vain hyväksyttävä, että hevoset olivat elämässämme vain pienen aikaa lainassa.

Onneksi elämään mahtui kuitenkin myös vastapainoa menetyksille - vain muutama päivä Perlan lähdön jälkeen Jolle-niminen nuori ruuna saapui täyttämään hopeatukkaisen tamman saappaita. Se on vielä vähän hontelo ikäisekseen ja tunkemassa turpaansa ihan joka paikkaan, mutta parasta siinä on se, että sillä on vielä kaikki ihana edessään.

Kunhan Jollen kanssa on tultu tutuiksi perusasioiden äärellä, se pääsee mukaan asiakastoimintaan. Ruuna onkin osoittanut oppivansa nopeasti, mutta samalla se myös testaa rajojaan vielä - niin kuin kunnollisen teini-ikäisen kuuluukin.

Muuten arki pyörii Juohtkassa tuttua kaavaa pitkin. Heinälähetykset ovat tulleet ajallaan (vaikkakin yhdellä kerralla kuorma-auto jäi lumihankeen jumiin juuri ennen tallinpihaa), varustehuone kaipaisi jälleen vähän järjestelyä, asiakkaita on tullut ovista ja ikkunoista (etenkin viikonloppuisin) ja palaute on ollut positiivista, varsinkin ulkomaalaisilta asiakkailta, jotka ovat ensi kertaa käymässä Suomen Lapissa. Revontulet olivat olleet tänä talvena kertakaikkisen upeita.

Tuntuu siis, että talvi on tehnyt tehtävänsä, ja olemme enemmän kuin valmiita kevään loppurutistukseen ennen kesälomia.

Mustan helmen kirous

Katri vilkaisi hopeisenhohtoista hevoskuljetusautoa ensin olkansa yli, sitten kelloa ranteessaan. Varttia vaille viisi. Hän mutristi syksyn kohmettamia huuliaan.
"Salla - kympistä vetoa, että Helga on ostanut uuden hevosen kertomatta meille mitään", hän murahti ja työnsi pipon paremmin korvilleen.
Salla pyöritti päätään ja tuhahti virnistellen.

Salla ja Katri päästivät seitsemän hikisen ja tyytyväisen issikan lauman makuuhallissa irti ja avasi tarhan puolelle johtavan liukuoven. Hevosista nousi kirpeään iltaan höyryä kuin pienistä saunoista. Päivän viimeisen vaelluksen jälkeen asiakkaat olivat jo poistuneet lukuunottamatta yhtä pariskuntaa, joka oli kuvaamassa selfieitä Tinnin kanssa aidan yli kurotellen ennen kuin bussi tulisi ja veisi heidät takaisin vuokramökilleen.

"Mitä varten täällä on hevosauto?" Katri kysyi huomatessaan kuljetusauton parkkipaikalla. Hän nosti kypärän päästään ja ravisteli hikisiä hiuksiaan.
"Anna vihjeen; kukaan ei ole ainakaan lähdössä", Helga myhäili ja vinkkasi silmää. "Me tarvittiin täydennystä. Sanokaa moi Grípurille!"

Salla kurtisti kulmiaan. "Se on... Musta. Taas."

"Ja oikein erityinen sellainen onkin!"

Helga ei tarkentanut mikä teki tästä mustasta niin erityisen. Se saattoi tarkoittaa Helgan tapauksessa ihan mitä tahansa; haastavaa, kamalan fiksua, tai ihan yksinkertaisesti vain hirvittävän kallista. Salla antoi katseensa valua pihaton puolelle - Ára, Härdelli, Skjóna, Dýna... Helgalla taisi olla sydämessä erityinen paikka mustille issikoille.

Auton moottori sammui ja samaan aikaan myös kuskin ovi aukesi. Ulos astunut hintelä mies tervehti Helgaa kättään heilauttamalla ja avasi sitten lastaussillan. Siltaa vasten alkoi kuulua varovaista kavioiden kolahtelua, joka ei ainakaan kiirettä pitänyt. Sitten näkyviin ilmestyi pieni, musta ruuna. Se pysähtyi hetkeksi saatuaan kaikki jalat turvallisesti maan kamaralle ja puhalsi sakean höyrypilven ilmaan.

"No mutta herranpieksut", Salla sanoi hiljaa. "Sehän on suloinen!"

Helga käskytti Katrin ottamaan hevosen vastaan, kun hän kiitti kuljettajaa ja allekirjoitti paperit auton kylkeä vasten. "Ootas vain kun pääset tekemään lähempää tuttavuutta!"

Pimeys tuntui tihenevän Juohtkan pihassa kun kuljetusauton valot poistuivat näköpiiristä, vaikka tallin ikkunoista syksyn lehtien täplittämälle maalle lankesikin paikka paikoin kultaista valoa.

"Pistetään hetkeksi se viereiseen tarhaan jaloittelemaan", Helga ohjeisti ja taputti rohkaisevasti mustille lautasille, kun ruuna näytti epäileväiseltä pimeällä pihamaalla. "Saapi tutustua rauhassa muihin aidan takaa."

Aamulla tallinpiha oli jäätynyt. Yön aikana oli satanut hetkittäin räntää, joka oli nyt jähmettynyt ohuiksi harsoiksi toimiston ikkunoihin ja jämähtänyt piha-alueen soralle. Salla tuli ensimmäisenä töihin, kuten hän viimeaikoina oli aina tehnyt - hänellä oli veto Katrin kanssa, että jos Salla onnistuisi koko viikon ajan saapumaan paikalle ennen muita, Katri olisi hänelle hamppariaterian velkaa. Sen siitä sai, kun myöhästyi muutaman kerran.

"Kahvi on valmista", hän huikkasi, kun Helga työnsi toimiston oven auki ja alkoi etsimään omaa kahvikuppiaan. "Miten lauman yhdistys meni?"

"Hyvin, jos hyvä tarkoittaa, että Grípur juoksi muita pakoon aina kun ne tulivat viittä metriä lähemmäs ja jouduin ottamaan sen sisälle siksi aikaa, että näin sen varmasti saavan syödyksi." Helga löysi lopulta kahvikuppinsa hevospassipinon alta. Se oli ehtinyt jo homehtua pohjalta. "Mutta ainakin sillä oli hyvä ruokahalu."

Sallan kaulahuivi oli melkein silmien yli vedettynä ja viininpunainen termosmuki höyrysi hänen sormikkaidensa välissä. "Senkö takia sä oot näin ajoissa? Että käyt varmistamassa, että Grípur saa aamullakin syödyksi?"

"Jep. Ja Salla, pidä siekin vähän silmällä, että kuka sitä eniten pomottaa... Jos sitä ei saada loppumaan, niin pitää alkaa miettimään jotain ratkaisua tilanteeseen."

Ja Salla tiesi, ettei ratkaisu ainakaan olisi Grípurin lähettäminen jälleen uuteen kotiin.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Anki ei osannut sanoa tarkalleen milloin kaikki oli alkanut luisua alamäkeen. Ulkopuolinen olisi kyllä osannut osoittaa hetken jos toisenkin, jolloin kaikki näytti päällisin puolin ehjältä, vaikka säröt olivatkin jo olemassa. Mutta Ankille se oli kaunis, mutta petollinen harha siitä, että kaikki oli hallinnassa.

Se oli sitä jo silloin, kun hänen oma tallinsa vielä oli olemassa – ja kun se lakkasi olemasta.

Se oli sitä sinä yhtenä aamupäivänä, jolloin laskut alkoivat kasaantua keittiön mahonkipöydälle ja hän pohti pohtimistaan kerta toisensa jälkeen, yrittäen keksiä mistä leikata, mutta jokainen vaihtoehto tuntui toinen toistaan hyödyttömämmältä.

Se oli sitä, kun Anki katsoi keittiön ikkunan läpi islanninhevosiaan marraskuisessa hämärässä ja mietti, kuinka monta niistä pitäisi myydä, jotta saisi tilanteen vielä pelastettua.

Se oli se ääni, kun pankki sanoi, että se oli nyt siinä - ja se hetki, joka seurasi pitkän puhelun jälkeen kun hän käveli tyhjään kivitalliin ja Anki ymmärsi viimein jääneensä yksin.

Hän ei ollut enää Anki Frykberg, kilparatsastaja ja issikkatallin pitäjä, vaan hän oli Anki Frykberg, konkurssitapaus.

Kaiken tapahtuneen vuoksi mestaruuskisat tuntuivat samalta kuin kävelisi suoraan rikospaikalle. Anki tunsi tutun painon taas hartioillaan; katseet, kuiskailut ja odotukset, juorut, huhut ja skandaalilööpit. Verryttelyalueella sen aisti heti, ja Anki huomasi katseita, jotka nyökkäsivät kohteliaasti tunnistettuaan hänet, ja katseita, jotka viipyilivät hänen suunnassaan sekunnin liian pitkään. Joku supisi ratsastajakaverilleen ja vilkaisi heitä uudestaan. Ankin ei tarvinnut kuulla, mitä he sanoivat. Hän oli kuullut sen ennenkin.

Konkurssi. Velat. "Ja nyt se on jonkun toisen hevosella täällä."

Ihmiset tuntuivat aina täyttävän tyhjiä kohtia itse kun joku kompuroi elämässään, niin kuin juoruilu olisi jokin alkukantainen peruselintoiminto. Pahimman romahduksen aikaan joku oli väittänyt, ettei Anki ymmärtänyt islanninhevosista tuon taivaallistakaan. Joku kommentoi kaupan maustehyllyjen välissä, ettei Ankilla ollut tarpeeksi rahaa, talli ei ollut tarpeeksi tuottava. Toinen taas kirjoitti nettikeskusteluun, että kaikki tapahtunut oli ollut aina vain ajan kysymys ja Anki oli kaiken kukkuraksi riitaantunut kaikkien toimijoiden kanssa. Heinääkään ei enää kuuleman mukaan oltu toimitettu Löfgårdiin.

Ja rehellisyyden nimissä, eivät he kaikki väärässä olleet.

Verryttelyalueen ohitettuaan Anki silitti Sælan kaulaa ja keskittyi vain tuntemaan tamman lämmön sormiensa alla. Sæla ei tiennyt, että jokainen katse, joka seurasi heitä verryttelyalueelle, punnitsi ja tuomitsi, kuiskaili ja arvosteli enemmän Ankia kuin hevosta. Se ei tiennyt, että Anki oli joskus ollut täällä omilla hevosillaan, omaa issikkatalliaan ja omia valmennettaviaan edustamassa, ja se ei tiennyt, että se oli täällä niin sanotusti kakkossuunnitelman sanelemana.

Mutta Sæla ei välittänyt siitä mitä ihmiset ajattelivat. Se oli tässä tragediassa vain sivullinen uhri. Se vain odotti ja luotti siihen, että Anki kertoi sille, mitä olisi seuraavaksi edessä.

Ainakin sen elämä oli yksinkertaista. Anki taas oli kahden tulen välissä.

Kuulutus kajautti loppukesän paksuun ilmaan Ankin ja Sælan nimet. Yleisön kohina vaimeni supattelujen muodostamaksi huminaksi, jolloin Anki ymmärsi samantien kaikkien kiinnittäneen huomionsa kuulutukseen. Jääkylmät, pistelevät väristykset luikertelivat pitkin samettitakin verhoamaa selkää ja Anki joutui pakottamaan selkänsä pysymään suorassa.

Hän ei tiennyt mitä pisteitä tulisi saamaan. Hän ei tiennyt edes selviäisikö radan läpi romahtamatta, buuattaisiinko hänelle, ratsastaisiko hän paniikissa väärää askellajia tai pyörtyisikö hän näille sijoilleen. Sydän hakkasi rinnassa joka lyönnillä entistä voimakkaammin, niin voimakkaasti, että sen vaativan tykytyksen tunsi sormenpäissä asti.

Anki ei tiennyt mitä tulisi tapahtumaan suorituksen jälkeen. Hän tiesi vain, että hän oli taistellut pitkän ja kivisen tien tänne saakka, ja se oli ollut itsessään jo vaikeampaa kuin yksikään kilpasuoritus.

Kaikki tästä eteenpäin olisi lastenleikkiä.

Parempi katsoa kuin katua

Vaellustalli Juohtkassa taloustilanne oli viimeisen vuoden tilikirjojen mukaan ollut yllättävän hyvä, Helga voisi varovaisesti jopa kehaista sen olleen vuoden 2024 lopulla nousukiidossa. Yrityksen keskeinen sijainti liikuntapuiston yhteydessä oli tuonut tasaisen virran asiakkaita, jotka koostuivat pääasiassa virkistyspäiviä viettävistä työporukoista, kansainvälisistä asiakkaista, koululuokista sekä tavan harrastajista. Vaellusretket olivat lähes poikkeuksetta aina täynnä, tai ainakin melkein täynnä. Tuottoa kassaan kilahteli tasaisena virtana, eikä suuriä, yllättäviä menoeriä ollut ollut.

Vaikka toki viime joulun jälkeen lopetetut Kafka ja Rökkvi olivat kyllä vieneet mennessään osan kassavirrasta, sillä asiakaskäytössä oli tänä vuonna kaksi hevosta vähemmän. Jotenkin asiat oli kuitenkin saatu sumplittua niin, että kun ryhmäkokoja oli tiputettu väliaikaisesti yhdellä ratsastajalla, oli jokaiselle vaellusretkelle löytynyt tarpeeksi hevosia (ottaen huomioon myös sen, etteivät hevoset päässeet liiaksi rasittumaan).

Kirpeä pohjoistuuli nousi juuri, kun Helga kiristi Helkyn satulavyötä viimeisen, varmistavan kerran. Tuuli kutitteli korvia liikutellessaan nutturalta irronneita hiussuortuvia ja kuiskaili, että kesä oli taittumassa taas muistoksi.

Kuusi kaulaliinoihin sonnustautunutta ratsastajaa seisoi satuloitujen issikoiden vierellä, yksi kiristeli kypäräänsä, toinen rapsutteli Áraa paksun harjan alta ja kolmas napsi kumarassa selfieitä Sælan kanssa.

Helga harvemmin enää veti maastoryhmiä itse, vaan ne hoiti pääasiassa Katri ja Salla. Katrin ollessa tämän viikon syysflunssan kourissa hän oli kuitenkin päässyt ottamaan vetovastuuta retkistä, eikä hän ollut siitä yhtään pahoillaan. Nykyään hän ehti yhä harvemmin enää hevosen selkään.

Dýna steppaili kiristyvien ohjien päässä valmiina lähtöön. Sen pienet korvat pyörivät elävästi sinne sun tänne ja suu napsi kuolaimia vasten. Tamma oli varsinainen ruutitynnyri, eikä se koskaan malttanut odottaa yhtikäs mitään, sen vuoksi se oli lähinnä maastonvetäjien käytössä, vaikka välillä sillekin löytyi joku tarpeeksi kokenut - ja rohkea - asiakas.

Helgan katse valui selkään nousevista asiakkaista pihaton puolelle. Nyt kun Skjóna oli telakalla kaviopaiseen vuoksi ties kuinka pitkään, ryhmäkokoa oli supistettu entisestään. Se tarkoitti viikkotasolla taas pienempää tulosta. Vaikka toistaiseksi talous oli vakaa, niin Helga tiesi miten nopeasti asiat voisivat kääntyä.

Nyt mentiin niin sanotusti plusmiinusnolla-tilanteessa.

Hän pyöritteli asiaa koko parituntisen maastoretken ajan ja tuli lopputulokseen, että he saattaisivat tarvita yhden asiakashevosen lisää piakkoin.

Sallakki ja seitsemän kääpiötä

Sæmi odotti kiirehtimättä kun seitsemän hevosta ja ratsastajaa asettui peräkkäin heidän taakseen. Ilma oli näin syyskuussa jo viileä, se nipisti poskia kotoisasti mutta ei vielä paleluttanut. Syksyinen metsä otti heidät vastaan tuulessa kahisevin koivuin ja puolukoiden punaisena hohtavin laikuin.

"Ovatko nämä hevoset aina tällalailla näin rauhallisia?" yksi lähimpinä ratsastavista naisista kysyi.
Salla vilkaisi olkansa yli hymyillen. "Joo, meidän hevoset tuntevat nämä polut melkein paremmin kuin me ihmiset. Ne muistavat myös aika hyvin missä kohtaa yleensä mennään lujempaa, joten varoitan teitä etukäteen niistä!"

Letka seurasi Sallan ja Sæmin perässä kuin helminauha, jota keltaiset huomioliivit värittivät. Salla tarkkaili miten heidän asiakasryhmänsä muotoitui tänään, hän mittaili heidän asentojaan ja ilmeitään, ketä jännitti ja kuka oli satulassa kuin kotonaan. Nuorempi pariskunta istui Helkyn ja Tinnin selässä kuin olisivat olleet lähdössä seikkailuun — naista nauratti kun mies puristi Tinnin harjaa voimakkain ottein varmistaakseen selässä pysymisen. Miestä kuitenkin hymyilytti ja hän sanoikin, että hän oli valmis mihin tahansa, vaikka vähän jännittikin. Tämä oli hänen kolmas kertansa hevosen selässä. Samaan aikaan kaksi vanhempaa ystävystä kulkivat polulla melkein vieretysten, ja Salla joutuu muistuttamaan heitä kävelemään peräkkäin. Kolmen hengen perheessä nuori, ehkä alakouluikäinen tyttö, joka ratsasti rauhallisella Pretturilla, vilkaisi vähän väliä äitiinsä. Letkan perällä yksin saapunut nuori nainen pysytteli hiljaa, mutta Salla huomasi hänen olemuksestaan ja varmasta istunnastaan, että hän oli ratsastanut enemmänkin.

Kun polku leveni ja Sæmin askellus alkoi kumista neulasten peittämällä maalla, Salla kääntyi uudelleen satulassa. "Tiivistäkää jonoa ja kokeillaan nyt vähän tölttiä. Yleensä nämä lähtevät tölttäämään jos olette tarpeeksi lähellä toisianne ja edessä oleva alkaa töltätä!" Sæmi nosti töltin kuin itsestään ja toimi mallina perässä tuleville. Sen töltti oli niin tasaista, vaikka puhdasta se ei ollut nähnytkään.

"Tämähän on paljon mukavempaa kuin ravi!" vanhempi rouva kommentoi. "Ei pompota yhtään!"

Vaaran rinnettä noustessa metsä harveni ja maisema alkoi pikkuhiljaa avartua. Puut olivat alkaneet jo hehkua syksyn väreissä, aurinko kultasi pienten lampien pintoja, jotka erottuivat täältä korkeuksista pieninä kimmellyksinä. Salla pyysi Sæmin pysähdyksiin ja osoitti maisemaa asiakasryhmälle. "Tuolla kauempana näkyy Ounasjoki. Sen pitäisi ensi viikolla näyttää melkein pronssiselta, kun on paras ruska-aika ja värit heijastuvat sen pintaan, vaikka kaunishan se on jo nytkin."

Joku nosti puhelimen kuvaamaan, kun Salla antoi maisemien puhua puolestaan. Tuuli nipisteli poskia ja toi mukanaan ensihenkäyksen tulevasta talvesta.

Kun matka jatkui alas vaaran rinnettä suon laidalle, yksi asiakkaista köhäisi jonon peräpäässä. "Näkyykö täällä siis poroja useinkin?"
"Joskus", Salla vastasi reippaasti. "Tänään vaan tuuli käy niin, että ne varmaan haistavat meidät ennen kuin me näemme heidät. Mutta pitäkää silmät auki, mikään ei ole poissuljettua."

Poroja ei kuitenkaan tänään näkynyt.

Paluureitti kiemurteli mäntypuisen metsän läpi. Salla huomasi, miten ratsastajat näyttivät jo paljon rennommilta kuin alkumatkasta. Alussa oli ollut epävarmuutta, mutta tunnin mittaisen maastoreissun jälkeen epävarmuus oli muuttunut jo pieneksi ylpeyden kipinäksi. Kun he lopulta saapuivat takaisin Juohtkan ratsastuskentälle, josta heidän retkensä oli alkanut, Salla käänsi Sæmin ympäri ja antoi sen seistä paikallaan, kunnes viimeinenkin asiakas oli tullut avoimesta portinsuusta kentän sisäpuolelle. "Hienosti meni kaikilla! Hevoset kiittävät teitä ja niin minäkin", hän sanoi ja taputti Sæmia, "hevosta voitte kiittää rapsuttamalla sitä kaulalta."

Asiakkaat laskeutuivat satuloistaan alas yksi toisensa jälkeen ja kiitokset sekoittuivat innostuneeseen puheensorinaan, kun yksi ei ollut uskonut uskaltavansa töltätä ja joku toinen taas esitteli innoissaan ottamiaan maisemakuvia Ounasvaaran laelta.

Kun asiakkaat alkoivat tehdä lähtöään, Salla jäi riisumaan hevosia varusteista yksitellen ja palautti osan niistä takaisin pihaton vapauteen. Tinni ja Sæmi jatkaisivat kuitenkin vielä kokeneempien vauhtimaastoon puolen tunnin kuluttua, joten ne jäivät odottelemaan seuraavaa lähtöä sillä välin, kun Salla kävi hakemassa lisää hevosia varustettavaksi.

Epäselvää työnjakoa

Helga oli päättänyt olla kaikkialla yhtä aikaa ja tehdä kaikkea samanaikaisesti, sellainen tättäräähä hän oli. Hän puhui usein siitä, kuinka hänen työnsä on pitää kaikki vaellustalliyrityksen miljoonat langat käsissään ja olla läsnä kaikessa, ei vain pyöritellä papereita toimiston puolella, mutta viimeaikoina hänen työnsä tuntui olevan lähinnä vain uusien vaellusreittien etsiminen metsästä. Helgaan törmätessä hänellä oli aina karttasovellus puhelimessan auki ja termospullo valmiiksi täytettynä, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että vakioasiakkaile piti pystyä tarjoamaan myös uusia reittejä vanhojen rinnalla.

Samaan aikaan hän vakuutti myös hoitavansa markkinoinnin, laskutuksen, asiakaspalautteet - kaiken. Käytännössä se kuitenkin tarkoitti sitä, että kaiken tämän ylimääräisen häärämisen ohella markkinointitekstit jäivät puolivillaisiksi ja vilisivät kirjoitusvirheitä (mikä ei näyttänyt kovin ammattimaiselta), laskujen maksut olivat usein myöhässä ja asiakaspalautteisiin vastattiin automaattiviestillä. Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudelleen!

Joten Katri ja Salla tekivät tallilla sen, mikä oli pakko tehdä pitääkseen arjen kasassa yhden huithapeliyrittäjän kanssa. He hoitivat heinätilaukset, haravoivat tallin pihaa syksyn irroittamista lehdistä ja varasivat kengitysajan Skjónalle, jolla epäiltiin kaviopaisetta. He vastailivat myös sähköposteihin, jotka Helgalta olivat jääneet huomaamatta kaiken häsellyksen keskellä, ja täyttivät näin vaelluskalenteria asiakkailla.

Se toki aiheutti myös haasteita, kun työnjako tuntui olevan välillä vähän epäselvää.

Näin ollen yhdestä tölttimaastosta oli kolmen ihmisen hallinnoimana tullut kolme eri retkeä, kun jokainen oli ilmoittanut retkelle eri alkamisajan sitä varanneelle kaveriporukalle. Se huomattiin vasta, kun päivän hevosjakoja tehtiin ja kun Katri huomasi Askon olevan merkitty epäilyttävän usealle retkelle. Asko nyhti onnellisen tietämättömänä heinää paalista, kun Katri ja Salla repivät hiuksia päästään sen vierellä.

"Eikö asiakkaatkaan edes kysyneet ja varmistaneet mihin aikaan maasto oikein on?" Katri sylkäisi kysymyksen samalla kun katseli miten Asko hätisti Helkkyä ja Sælaa kauemmas hänen lounaaltaan.
"Kai ne vaan oletti, että viimeisin tieto on se virallisin", Salla huokaisi ja risti käsivartensa rinnalleen.

"Löysin uuden polun, se kulkee Jänkälän porohaan reunaa jonkun matkaa ja siitä se kääntyy Käyrästunturin suuntaan ja...-" Helga ilmoitti palattuaan posket punaisina ja karttasovellus yhä auki puhelimessaan. Hänen tämän päiväinen reittinsä oli piirtynyt siihen sinisellä viivalla, joka muodosti kahdeksikon muotoisen kuvion lähiseudun metsiin.
"Mitä me tehdään sille porukalle, jolle ilmotettiin tölttimaaston aloitusajaksi kolme eri aikaa?" Salla keskeytti Helgan papatuksen.
Helga laskeutui Fjöðurin selästä ja hymy karisi hänen huuliltaan. "Mutta ainakin he voivat pitää itseään tärkeinä, kun jokainen meistä kävi erikseen vastaamassa heidän sähköpostiinsa."

Siinä vaiheessa Katri taikka Salla ei kumpikaan enää tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa Helgan ajatuksenjuoksulle sekä johtajuustaidoille.

Ja lopulta se kaveriporukka saapui. Yhdeltä. He olivat valinneet kolmesta saamastaan kellon ajasta sen viimeisimpänä ilmoitetun, joka toki oli väärä sekin, mutta joka oli jotenkin järjesteltävisä. He saapuivat kesken minisafarin, jossa pienimpiä lapsia talutettiin vanhempiensa toimesta ympäri kenttää, ja joutuisivat odottelemaan puolentoistatunnin verran heidän oman retkensä alkua, sillä muut retkelle osallistuvat tulisivat vasta silloin.

Toisaalta eivät he, eivätkä Salla tai Katrikaan, pistäneet ollenkaan pahakseen siitä, että pääsivät joutessaan auttamaan hevosten kuntoonlaitossa.

Turvallisuustarkastajan visiitti

Hikeä puhkunut Helga syöksyi makuuhalliin kuin palomies hälytyksen saatuaan. Hänen toppahaalarinsa yläosa oli huolettomasti auki, kengistä pilkottavat villasukat eri paria ja piposta sojotti useampi heinänkorsi. Hevosia varustamassa olleet Katri ja Salla, sekä kahden viikon TET-harjoittelussa parhaillaan ollut Sinna, säpsähtivät yllättävästä sisääntulosta ja Sinna oli kaataa harjaämpärin siinä samassa. Onneksi hevosista kukaan muu kuin Dýna ei hetkauttanut tälle korvaansakaan.

"Me ollaan pulassa!" Helga parahti levittäen käsiään.

"Mitä? Mitä tarkoitat?" Katri kysyi ja keskeytti Perlan varustamisen. Ensimmäisenä hän kävi läpi kelan, jossa hevoset olivat karanneet - ja että se oli heidän syynsä.
"Unohettiinko me ostaa kahvia?" Salla tuumi kevyemmän ajatuksenjuoksun tuloksena.

"Pyh - ei, vaan pahempaa!" Helga nosti kätensä heilumaan ilmaan. "Kunta on lähettänyt jonkun tarkastajan tulemaan tänään. Jos meidän turvallisuuskäytännöt eivät ole kunnossa, ne voi pistää koko yritystoiminnan väliaikaisesti säppiin!"

Makuuhalliin laskeutui epätietoinen hiljaisuus, jonka rikkoi lopulta Perlan kuolainten kovaääninen kalisutus. "Tänään? Miten niillä on noin lyhyt varoitusaika?" Katri sai sanotuksi hämmennykseltään, ja nosti satulan Perlan selkään. Perla vetäisi välittömästi korvat luimuun yrittäen samalla napata satulavyöstä hampaillaan kiinni. Viime päivinä se oli ollut tavallista tuitumpi.

"No juu, kyllä ne soitti viime viikolla", Helga kiristeli hampaitaan ja alkoi pyöritellä peukaloitaan kämmenien sisäpuolella.
Katri ja Salla vaihtoivat ohimenevän katseen. "...ja sie kerrot siitä vasta nyt?"

Niin. Helga nyökkäsi. Ei hän ollut muistanut mainita asiasta aiemmin, oli niin paljon kaikenlaista aina. Dýnan paksun harjan takana Salla hieraisi otsaansa. Kukaan ei ehtinyt edes kysyä missä välissä kaikki tämä tapahtuisi - olivathan he lähdössä juuri vetämään päivän ensimmäistä vauhtimaastoa, jota seurasi pienen tauon jälkeen minisafari ja puolentoista tunnin tölttimaasto.

Joten jokainen ylijäämäminuutti seuraavien tuntien kuluessa kului täydessä kaaoksessa. Helga meuhkasi pitkin pihaa mittanauhan kanssa varmistaakseen sadannetta kertaa, että kaikki aidat olivat säännösten mukaisesti riittävän korkeita, samalla kun Katri pyyhki hätäuloskäyntilampuista pölystä pinttynyttä likakerrosta pois, Salla kävi läpi asiakkaiden lainavarusteiden kuntoa, kantoi rikkinäisiä varusteita rakentamattomalle vinkille ja Sinna lahjoi Dýnaa leppoisammaksi omenoilla. Haljenneet ämpärit vaihdettiin pikapikaa ehjiin ja talikot kannetiin pois pihalta mahdollisina turvallisuusuhkina (kyllähän niihin joku tohelo voisi astua ja saada verenmyrkytyksen jalan läpi tunkeutuvista rautapiikeistä).

Perla katseli hulabaloota pihaton puolelta silmät viiruina miten ihmiset tekivät jälleen turhasta numeroa.

Puhdasta Juohtkassa ei ollut, mutta suhteellisen siistiä kyllä, kun tarkastaja saapui tallille. Sinna oli ehtinyt sipaista ohuen kerroksen satulaöljyä varusteiden päälle ja Helga oli vaihtanut paremman yritystakkinsa päälle, vaikka senkin helmaa koristi pieni kahvitahra. Tarkastaja kulki ympäri tallialuetta muistio käsissään ja etenkin Helga pidätteli hengitystään, kun tarkastaja kävi läpi joka nurkan, joka ärystään ja erityisen tarkasti hän pläräsi tallin turvallisuusohjeita käsittelevää kansiota.

Kun hän viimein sulki muistionsa ja työnsi tarkastuslistan sen väliin, Katri näki, miten Helgan kaikki lihakset jännittyivät.

"No", tarkastaja sanoi kuivasti, "täytyy sanoa, että tämä talli on siisti, hevoset hyvin hoidettuja ja turvallisuusasiat ovat täällä kunnossa."

Kaikki Katri mukaan lukien huokaisivat helpotuksesta.

"Mutta," tarkastaja nosti sormeaan, "täällä on kyllä yksi ongelma." Ja kaikki jähmettyivät uudelleen. "Teidän kahvinkeitin on aivan liian pieni tällaiselle asiakasmäärälle. Määräykset suosittelevat tehokkaampaa laitetta."

Hiljaisuus kesti noin kolme sekuntia, ennen kuin Helga uskalsi taas hengittää. "Se olikin meillä seuraavana hankintalistalla!"

Tarkastus merkittiin hyväksytyksi, Juohtka sai jatkaa toimintaansa vaellustallina ja kaikki saivat pitää työpaikkansa, eikä Katrilla ollut vieläkään syytä palata Ivaloon, jossa häntä olisivat odottaneet vain murheet ja menneisyys.

Mainetta on monenlaista

Sillä välin kun käytännössä kaikki muutamaa iäkkäämpää hevosta lukuunottamatta olivat olleet mestaruuskisamatkalla, Katri ja Salla olivat ottaneet ohjat omiin käsiinsä Helgan poissaollessa ja järjestäneet muutaman erikoisvaelluksen. Heidän pettymyksekseen (ja häpeäkseen) ne olivat kuitenkin valitettavasti olleet täysi farssi. He olivat lupailleet Katrin kanssa liikoja, eivätkä asiakkaat olleet saaneet sitä, mitä olivat odottaneet. Retket olivat myös tyyriitä - tilityksen kannalta se oli toki hyvä kompensaatio kisareissulle, mutta mainetta se saattoi hieman kolhaista. Joku oli vähän rumasti aiheesta kirjoittanut lapin matkailuryhmäänkin.

Kun kuljetusautot olivat palanneet, issikat olivat palanneet, Helga oli palannut (ja mikä parasta, Anki oli lähtenyt, tai oikeastaan jäänyt etelään) - Salla sekä Katri olivat varmoja, että voisivat viimein taas palata normaalin arjen pariin.

Olisivatpahan he vain olleet oikeassa!

Menestys oli ilmeisesti saanut Helgan pään sekaisin (olihan Juohtkan nimiin ratsastettu kaksi kultaa, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia) ja nainen sai päähänsä, että koska heidän hevosensa olivat nyt virallisesti mestaruustason hevosia, kaiken piti muuttua. "Meidän pitää brändätä koko paikka uusiksi!" Helga ilmoitti heti ensitöikseen palattuaan. "Aletaan tarjoamaan luksuselämyksiä! Vähän parempia eväitä laavuretkille, huipputason töltimaastoja, instagram-kuvauksia... Hintoja voisi myös nostaa tämän myötä..."

Salla vilkaisi Katriin kulmat painuen.

"En tiiä oisko se niin hyvä ajatus..."
"Ehkä miun pitäis hakea vähän lisää lainaa sitä varten", Helga mumisi itsekseen, irroitti levottoman oloisen Helkyn trailerista ja ohjasi sen pihaton puolelle.
"Ehkä meidän pitäis nyt vaan keskittyä ihan tavalliseen arkeen ennen kuin aletaan suunnittelemaan mitään muutoksia", Katri paikkaili tilannetta painellessaan naisen perään Salla kintereillään.

Helkky paineli suorinta tietä ruokintapaikalle, pisti päänsä omaan välikköönsä ja alkoi melkein vihaisen oloisena kauhomaan kivennäisiä kitusiinsa. Ehkä sitä harmitti, että se oli jäänyt vain muutaman pisteen päähän mitalipallista, jääden finaalissa täpärästi neloseksi.

Helga irroitti seuraavana kuljetusautossa vuorossa olevan Sælan, joka kulki aivan samoja jälkiä Helkyn perässä ruokintapaikalle iltapalan toivossa. "Miten teillä muuten meni? Kaikki sujui ilmeisesti hyvin, kun ette paljoa soitelleet?"

"Ihan... ookoosti."
"Jep", Salla peesasi. "Kafkalla ja Rökkvillä oli molemmilla vatsa sekaisin."
"Paha ripuli", Katri jatkoi ja päästi suullaan äänen, joka muistutti vetistä pörinää.

He eivät olleet Katrin kanssa etukäteen suunnitelleet, miten kertoisivat farssivaelluksista Helgalle. Kumpikaan ei vaikuttanut innokkaalta avaamaan kuitenkaan vielä suutaan asiasta. He keskittyivät pitämään keskustelun mestaruuskilpailuissa ja päivittelivät etenkin nuoren Sælan menestystä T.1.-luokassa. Nelivuotias oli tehnyt kilpailudebyyttinsä kahmaisemalla voiton karsintaluokasta ja pronssipalkinnon finaalista. Se jos mikä oli kaiken ylistyksen arvoinen suoritus ja jos se olisi Sallasta ja Katrista riippunut, he olisivat jutelleet siitä vaikka koko illan, mutta -

"Mikäs tämä Facebook tägäys oikein on?" Helga aloitti ja puhelimen kirkas näyttö valaisi hänen koko kasvonsa. "Erikoisvaellus Juohtkassa oli pettymys, emme nähneet ensimmäistäkään revontulen häivähdystäkään ja...-"

"Älä lue sitä! Se ei oo mitään. Pikku juttu vain, joku kiukkuinen turisti käynyt purkamassa pahaa mieltään!" Salla hätääntyi ja tiesi, että heillä olisi Katrin kanssa huomenna kuumat paikat kun he istuisivat Helgan toimistoon käymään tapahtunutta läpi, vaikka hyväähän he olivat vain ajatelleet.

Toivottavasti Helga muistaisi sen, että ajatus oli aina tärkein.

Taloudellinen syöksy vapaapudotuksessa

Kun Anki kipusi makuupussinsa kanssa vintiltä alas tallin toimistoon ja esitti laskelmansa budjetista mestaruuskilpailureissulle, Helga meinasi oksentaa.

Lähtömaksut: 680 euroa.
Kuljetus (eli bensamaksut): 2 070 euroa edestakaisin.
Hevosten majoitusmaksut: 1 200 euroa.
Hotelliyöt (6 ratsastajalle): 1 680 euroa.
Uudet, istuvat satulat Fjöðurille ja Askolle: 6 200 euroa.

Summa oli aivan järjetön.

"Se on sijoitus, Helga", Anki vakuutteli. "Ajattele, miten paljon menestyminen mestaruuskisoissa nostaisi näiden hevosten arvoa ja Juohtkan mainetta!"
Mutta Helga näytti melkein siltä, että halusi sijoittaa Ankin suoraan Käyrästunturin jyrkimmältä rinteeltä alas. Alkoi tuntua siltä, että homma ei ollut enää Helgan hallinnassa.

Siitä lähtien kun Anki oli saapunut Rovaniemelle, tallin piha oli muuttunut melkein sotaleiriä muistuttavaksi kokonaisuudeksi. Anki koki valtuudekseen määrätä, mitkä hevosista osallistuivat yritystoiminnan kannalta tärkeille vaellusretkille ja mitkä hevosista olivat milloinkin hänen valmentautumiskäytössään. Sen lisäksi hän oli tehnyt joitain varustemuutoksia, vaihtanut satuloita päittäin hevosilla, ja pitänyt Fjöðurin ja Askon selkiä niin haastavina, että niihin piti tilata mittatilaussatulat. Ankin mukana tuli myös kissa, persialainen lyttykuono nimeltä Hilmir, joka ulkoili pitkin pihaa valjaissa ja oli jatkuvasti roikkumassa jonkun issikan hännässä. Árankin häntä oli tästä persialaisesta käsittelystä jo niin kärsinyt, että se tarvitsisi pian hiustenpidennykset, että sen kanssa kehtaisi julkisesti missään näyttäytyä.

Saattoi olla myös Helgan kuvitelmaa, mutta hänen mielestään hevoset olivat myös alkaneet laihtua silmissä. Anki oli rajoittanut pihaton heinämäärää ja lisännyt treeniä. Etenkin Asko oli hoikistunut silmissä, sekä Ára, jonka Helga oli aina kuvitellut vain olevan raskaampaa mallia, mutta ei välttämättä siis ollutkaan.

"Hevosten rahallisen arvon nousu nyt ei ensimmäisenä miun mielessä ole, kun en ollut ajatellut luopuvani kenestäkään - muista kuin luonnollisista syistä", Helga sai sanotuksi, vaikka menoerän aiheuttama särky kivisti ohimolla.

Mestaruuskisoihin valmistelevat treenit haukkasivat myös osan vaellusresursseista, mikä tarkoitti tulojen heikkenemistä. Tämä oli katastrofi alun alkaenkin!

"No, jos jostain pitää tinkiä, niin..." Anki otti kuulakärkikynän toimiston pöydältä käteensä ja veti sen satulavaatimusten ylitse. "Sitten mennään vanhoilla satuloilla ja kärsitään mahdollisista selkävaivoista."

Sekään ei ollut ideaali tilanne, mutta reissun loppusumma alkoi näyttää jo siedettävämmältä. Sellaiselta, jonka pystyisi ehkä toteuttamaan. Helga palaisi satula-asiaan Fjöðurin ja Askon osalta myöhemmin, heti kun rahatilanne sen taas sallisi.

Samaan aikaan Katri ja Salla olivat alkaneet Helgan tietämättä suunnitella omatoimisia vaelluksia niillä hevosilla, jotka kilpailuihin eivät lähtisi. Tytöt markkinoivat niitä puskaradion kautta ja kutsuivat niitä "lapin erikoisretkiksi". Toki mainoksissa he lupailivat myös mahdottoman paljon, takuuvarmoista revontulista aina porotokkien lähikohtaamisiin saakka...

Ylpeys ei mithään maksa

Kaikki sanoivat, että ensimmäinen vuosi yrittäjänä tulisi olemaan vaikea, eivätkä he väärässä olleet.

Vaellukset pyörivät täyttä häkää, mutta velkaa on silti roppakaupalla jäljellä siitä seitsemästäkymmenestä tuhannesta, jonka Helga oli ottanut hevosten ostoa varten. Lisäksi on joinain kuukausina pitänyt nostaa vielä ylimääräistäkin lainaa, jotta on selvinnyt juoksevista kuluista.

Koska pankkitili näytti edelleen miinusta ja ryömitään jo valmiiksi suossa, ei muutama varsa ollut siitä pois millään tavalla - päinvastoin, kuudesta myyntiin laitetusta varsasta kertyi itseasiassa sievoinen summa kassaan (joka toki suli pois samaa vauhtia mitä emät eivät voineet osallistua vaelluksille). Muutamalla varsalla hän tarkoittaa yhdeksää. No, onpahan ainakin koettu nyt sekin, eikä tarvitse vähään aikaan ketään varsottaa. Lisäksi Jörp ja Viima ovat vaihtaneet omistajaa, Viima lähti jo viime kuussa Ruotsin puolelle, kun taas Jörp odottaa täällä vielä muuttopäiväänsä. Keväällä vahvistusta saimme Asko-ruunasta. Onhan tässä siis ollut kaikenlaista.

Kunhan pankkitili saadaan elvytettyä pakkasen puolelta, aikoo Helga keskittyä vain kasvattamaan yrityksensä arvoa.

Kaikesta tästä johtuen on monena kuukautena jouduttu elämään hernekeitolla ja näkkileivällä, mutta ei Helga tätä poiskaan vaihtaisi. Jokainen aamu, minkä hän on saanut viettää pihattoa siivoten, jokainen kassan kilahdus, jokainen onnistunut asiakasretki on ollut kaiken sen arvoista. Kaikki tuntuu edelleen aivan unelmalta.

Vuoden aikana kukaan hevosista ei ole sairastunut, joten Helga koputtaa puuta ja ristii kätensä pieneen pyyntöön, ettei niin kävisi jatkossakaan.

Sillä tässä kuussa Anki saapuu etelästä treenaamaan Juohtkan hevosia yhdessä tiiminsä kanssa. Helga nyt tunnetaankin pähkähulluna lapinakkana, joten kukaan tuskin tipahtaa penkiltään kun hän kertoo, että aikoo ilmoittaa hevosiaan (niitä paksuja, karvaisia, possupassihevosiaan) lokakuussa järjestettäviin islanninhevosmestaruuksiin. Se oli oikeastaan Ankin idea, hänen entisiä kilpahevosiahan suurin osa Juohtkan hevosista on, ja Helga oli sitä mieltä, että Anki voi kaikin mokomin tulla makuupussinsa kanssa tallille kuukaudeksi katsomaan, onko kenestäkään näistä puksuttimista enää mittelöihin.

Kun kaikki sanoivat, että yrittäjyys olisi vaikeaa, eivät he välttämättä osanneet odottaa, että Helga tekisi siitä itse vielä vaikeampaa.

Tättähäärät testivaelluksella

Ennen ensimmäiselle testivaellukselle lähtöä Juohtkan pihassa vallitsi melkoinen hässäkkä.

Helga hössöti ja paineli edestakaisin tuplavarmistaakseen ihan jokaisen asian ennen selkäännousua, eikä hänen täti-ihmisistä koostuva ystäväporukkansa ollut sen rauhallisempi. He kaikki kikattivat ja höselsivät, ja ellei se olisi viivästyttänyt vaellukselle lähtöä puolella tunnilla, olisi se ehkä ollut Katrin mielestä jokseenkin sympaattista.

Katri tiesi, että työpäivä menisi taas yliajalle. Niin oli käynyt jokaisena tätä edeltävänikin päivänä, eikä hän ollut vielä ottanut Helgan kanssa puheeksi sitä, tekikö hän ylitöitä hyvää hyvyyttään vai maksettaisiinko niistä korvausta. Ei ensimmäisellä viikolla sellaista tohtinut kysyä. Helgalla olivat kädet olleet täynnä töitä aamusta iltaan, hän oli painanut menemään aivan tuli hännän alla, joten Katrista olisi tuntunut pahalta jättää nainen pulaan. Katri oli aina se, joka piti muista huolen ennen itseään, joten Katri nosti asiakaspalveluhymyn huulilleen ja auttoi mittaamaan jalustinhihnat jokaiselle ratsastajalle sopiviksi.

Salla seurasi tätien touhuja pihaton avonaiseen kulkuoveen nojaten. "Jos noi ottaa miljoonaviisisataa kuvaa hevosista jo ennen lähtöä, montako kuvauspysähdystä sie luulet, että meillä tulee olemaan matkalla?" Salla kysyi ja kallisti päätään arvioivasti.

"Ehkä meijän pitäis ottaa niiltä kännykät pois ennen kuin noustaan hevosten selkään", Katri vastasi. Pitäisiköhän puhelinkiellosta tehdä ihan virallinen linjaus?
Sallan katse seurasi yhtä tätiä, joka sitoi parhaillaan termospulloa Skjónan satulakassin remmeihin. "Oltiinko me muuten suunniteltu laavupysähdys?"

"Kuulkaas, kaikki!" Helga seisahtui lopulta ja keskeytti sekä turhan hääräämisen että Sallan ja Katrin pohdinnat, kun oli ensin auttanut Sæmin satulaan Ritva-nimisen ystävänsä. Ritva naureskeli kovaan ääneen, miten Sæmi oli melkein yhtä karvainen kuin hänen aviomiehensäkin. Sæmi ei selvästi ollut ihan samaa mieltä ja päätti ilmaista sen räväkällä pierulla, joka sai taas koko tätilauman hysteerin naurunpuuskan pauloihin. "Sæmi! Mutta ihan totta, naiset, pitää päästä lähtemään ennen pimeän tuloa, joten tsop-tsop selkään kaikki. Kaisu, ota sie sittenkin Ára, ja Soile, vaiha sie Skjónaan. Skjónalla tuntuu olevan tänään niin paljon pöllöenergiaa, että luulen Áran sopivan Kaisulle paremmin. No niin - tämä on niin jännittävää - lähdetään ensimmäiselle vaellusretkellemme!"

Helga itse kapusi Helkyn selkään ja hymyili kuin Naantalin aurinko johdattaessaan ensimmäisen vaellusryhmänsä kohti tuntureita.

Katrin ratsuksi oli valittu hopeanmusta Perla, josta oli Helgan puheiden perusteella jäänyt hieman arvaamaton kuva. Hieno se silti oli. Se tölttäsi kuin unelma eikä sillä ollut mitään vaikeuksia ylläpitää puhdasta tölttiä pitkiäkään matkoja. Issikoiden pienet kaviot töpöttivät tasaiseen rytmiin leveillä metsäpoluilla, joissa sammal tuoksui kostealta ja missä kurkiparvikin yllätti heidät ylilennollaan. Katri ratsasti joukon etupäässä Perlan kanssa välillä Sallan ja Helgan kanssa vetohevosen paikkaa vaihdellen. Hevosten siirtyessä taas käyntiin hän kuunteli, kuinka tädit keskustelivat takana muun muassa villasukkien neulomisesta, tangokuninkaista ja siitä, miten Rovaniemen uimahallin kahvilan korvapuustit oli kaikessa hiljaisuudessa korvattu munkeilla.

Kun tuli ensimmäinen jyrkempi rinne, Ára päätti pysähtyä yks-kaks-yllättäen puolivälissä matkaa rapsuttamaan hikistä päätään etujalkoihinsa. Kaisun suusta pääsi tukahdettu kiljaisu kun hän tarrasi mustiin jouhiin välttääkseen tippumisen Áran heilutellessa rapsutuksen voimasta koko pientä, tanakkaa kehoaan, eikä Kaisu ollut osannut varautua tällaiseen temppuun. Lopulta Katri joutui laskeutumaan Perlan selästä ja taluttamaan Áran käsihevosena rinteen laelle - muutoin Ára olisi varmaan vieläkin rapsuttelemassa ja patsastelemassa siinä samassa kirotussa paikassa. Eikä Katri tapahtunutta täysin Áran kontolle laittaisi, sillä hän oli pistänyt merkille, miten kokematonta porukkaa Helga oli testivaellukselle valinnut. Mutta kai sekin oli hyvä testata ennen varsinaisten asiakasvaellusten alkamista. Asiakkaiden kanssa heidän oli varauduttava kaikkeen mahdolliseen. Ihan. Kaikkeen.

Tädit hihkuivat vuoroin kauhusta, vuoroin riemusta, kun loppumatkasta Helga ehdotti kaikille lyhyttä laukkapätkää. Katrin mielestä oli varsinainen ihme, että kaikki pysyivät satulassa. Katri mukaan lukien, sillä Perla oli innostunut laukasta niin, että oli heittänyt useamman pukin peräkanaa ja Katrilla oli ollut kova työ pitääkseen tasapainonsa.

Kaikki olivat Juohtkaan palatessa hiestä märkiä, takkien huput havunneulasia täynnä, mutta mikä tärkeintä; ehjiä ja tyytyväisiä. Soile tosin valitteli, miten hänen vatsalihaksiinsa särki kaikesta nauramisesta ja Ritvakin uumoili, että hänen reisilihakset saattaisivat huomenna olla "hiukan hellinä", kun Sæmia oli pitänyt puskea niin voimakkaasti laukassa eteenpäin. "Mutta saatiinhan me sitten lopulta sitä laukkaa!" Ritva kehuskeli silmät tuikkien.

"Niin, ehkä kolme askelta."
"Ei se määrä, vaan se laatu, Kaisu!"
"Kiinnostaako ketään lähteä uimahallille munkeille?"

Koska he olivat selvinneet tällaisenkin tättähääräryhmän kanssa, he selviäisivät kyllä mistä tahansa, siitä Katri oli varma.

Valot pimeydessä

Hämärän tullen, lauantaipäivän painuessa illan puolelle, saapuivat hevoset. Keli oli syksyinen, läpi päivän oli satanut, mutta iltaa kohden se oli vähän hellittänyt otettaan. Tuuli oli heilauttanut uusia oranssinsävyisiä lehtiä pihamaalle, vaikka se oli juuri edellispäivänä haravoitu.

Puoli seitsemän aikaan Juohtkan pihassa oli samanaikaisesti useampi hevoskuljetusauto, joiden perävalot leimuttivat tallinpihaa kauttaaltaan punaisenaan ja jonkun trailerin sisältä kuului malttamaton kopina. Helga kävi avaamassa pihaton kentän puoleisen oven ja palasi juuri parahiksi, kun ensimmäisiä hevosia alettiin ottaa ulos pitkän kuljetusmatkan jälkeen. Salla oli ottanut aiemmin päivällä tuodun Viiman kentälle liinan päähän, jotta se ei pääsisi karkaamaan tässä häsellyksessä ja näkisi uudet tuttavuutensa ensin pienen välimatkan päästä.

Helsingin kupeesta, Sipoon kunnasta, saapui yhdellä hevosrekalla ja pienellä trailerilla seitsemän islanninhevosta. Skjóna ja Helkky tulivat toisella trailerilla vähän samoilta suunnilta etelästä (edelleen kaikki Lapin maakunnasta alaspäin oli Helgalle "etelää") ja viimeisessä trailerissa Sæmi ja Jörp, jotka eivät tulleet sen pidempää matkaa kuin Kainuun seudulta. Sipoon hevoslasti oli hintavin, joten Helga ja Katri tarkastivat heti ensimmäisenä niiden kunnon. Rökkvillä oli pieni naarmu huulessa, mutta pärjäisi pelkällä puhdistuksella. Prettur oli sen sijaan vähän hikinen, se kai oli stressannut matkaa eniten.

Yksi toisensa jälkeen hevoset päästettiin pihaton puolelle jaloittelemaan ja niiden laumakäyttäytymistä jäätiin seuraamaan siltä varalta, että joku pitäisi jo ensimmäiseksi yöksi pistää häpeänurkkaukseen (aka toiseen tarhaan) yksin yötään viettämään. Toisilleen entuudestaan tutut hevoset tulivat tietenkin keskenään juttuun, mikä oli tietysti jo iso prosentti koko laumasta.

Jörp oli kova tyttö määräilemään. Tai ainakin yrittämään, sillä Kafka näytti komentavan sitä vähintään yhtä kovasti takaisin. Lopulta paikalle tuli kuitenkin Kalle, joka sanoi viimeisen sanan pistäen naisensa ojennukseen.

Salla ja Katri jäivät rapsuttelemaan hevosia, kun Helga siirtyi rehu- ja kuivikevaraston puolelle annostelemaan hevosten iltakivennäisiä. Hevosille ei tämä käytäntö ollut vielä tuttua; niiden piti tulla ruokintakatokseen ja laittaa jokainen päänsä omasta sopista sisään saadakseen ruokansa. Muutama ymmärsi vihjeen rehuämpärin rahinasta, mutta suurimman osan piti Katrin ja Sallan tuoda otsatukasta kiinni pitäen pöperöiden äärelle.

Ehkä tämän ne oppisivat kuitenkin nopeasti, sillä ruokahan se oli mikä näitä otuksia parhaiten motivoi.

Illan päätteeksi Helga hyvästeli ja kiitti Sallaa ja Katria avusta ja muistutti alkuviikon työpäivästä, jolloin järjestettäisiin ensimmäinen testimaasto. Hän levitti retkipatjansa sosiaalitilojen lattialle ja käpertyi makuupussiin iltapalansa kanssa. Eihän hän malttanut kotiin lähteä ensimmäisenä iltana alkuunkaan!

Alkusanat

Vatsanpohjassa alkoi jo jännittää.

Haaveet, toiveet ja unelmat alkoivat realisoitua siinä samassa, kun satuloita aseteltiin varustehuoneeseen järjestykseen ja heinäpaali nostettiin paikoilleen pihaton heinäkehikkoon. Pihaton makuuhallikin sai uuden patjan, joka seuraavan kerran vaihdettaisiin ensi kesänä. Siihen saakka se saisi vain lisäkuiviketta päälleen, jotta se alkaisi ns. palaa alta ja pitäisi aluset mukavan lämpöisenä paukkupakkasillakin.

Helga oli palkannut kaksi luonto-ohjaajaa osa-aikaiseksi avuksi vaellustallin pitoon. Katri ja Salla osallistuisivat vaellusten vetoon niin, että aina mukana olisi sekä vetohevonen että peräpään pitäjä. Ainakin aluksi, katsottaisiin sitten myöhemmin oliko häntäheikille tarvetta laisinkaan. Helga ei itse pelännyt vaellusten vetäjäksi lähtemistä, hän tekisi sen enemmän kuin mieluusti, mutta koska muitakin töitä yrityksessä riitti, ei ollut realistista ajatella että nainen pystyisi kaikkeen yksin.

Katri luuttusi sosiaalitilojen lattioita, Salla testasi sähkölämmitteisen juomakupin virtoja vielä kertaalleen. Hevosrekan kuljettajalta pitäisi vielä varmistaa ylihuomisen aikataulu. Toimistossa Helga kirjasi ylös ensimmäisen viikon retkiosallistumisia, mikä tuntui aika jännittävältä, sillä eiväthän tallin islanninhevoset olleet vielä saapuneetkaan.

Ensimmäinen testivaellus pidettäisiin ystäville alkuviikosta. Kaikki oli laskettu sen varaan, että se menisi hyvin ja jo viikon päästä hevosten saapumisesta alkaisi vaellustallitoiminta pyöriä jälleen Juohtkan tiloissa.

Tuntui hassulta ajatella, ettei hänellä ollut vielä puoli vuotta sitten aavistustakaan missä pisteessä hän olisi nyt.

Lopputalvesta Helga oli ollut entisen työpaikkansa, Näkkäjärven yhteiskoulun, virkistyspäivillä Rovaniemellä ja ohjelmassa oli porofarmikäynnin, huskysafarin ja savusaunan lisäksi myös islanninhevosvaellus Juohtkassa. Vaellukselta palattuaan silloinen tallinpitäjä harmitteli kaihoisasti kuinka tämä sattui olemaan heidän toisiksi viimeinen vaellusretkensä, sillä pitäjä oli päättänyt jäädä varhaiseläkkeelle ja muuttaa Keski-Suomeen synnyinsijoilleen. Lamppu syttyi Helgan päässä heti tämän kuultuaan ja hän jäi makustelemaan syntynyttä ideaa muutamaksi viikoksi. Hän teki laskelmia, epäröi, puntaroi vaihtoehtoja ja innostui aina välillä. Sitten hän jo tiedustelikin Rovaniemen liikuntakylän vastaavalta, että olivatko tallitilat vielä vapaina ja mihin hintaan niihin pääsisi käsiksi.

Hinta ei muodostunut kynnyskysymykseksi. Pankkilainaan ne haaveet meinasivat kaatua, sillä pankkivirkailijan oli vaikea niellä pyyntöä 70 000 euron lainasta pelkkien hevosten ostoon. Aika järjettömältähän tuo vieläkin kuulostaa myös Helgan mielestä.

Kun Helga sitten löi tiskiin tarkat laskelmansa vaellustallin menoista ja tuloista, alkoi virkailijankin suu kääntyä hymyyn ja jakkutakki oli voitettu Helgan puolelle.

Kiirettä ei ollut. Helga sai katsella rauhassa sopivia myyntihevosia, viilata hintoja ja käydä kokeilemassa yhtä jos toistakin sopivaa yksilöä. Pestä rapaantuneita kiviseiniä ja haravoida havunneulasten peittämää pihaa.

Mutta nyt h-hetki oli lähellä ja pian uusi elämä alkaisi yrittäjänä.