|
Vuosia sitten aloin pohtimaan, mitä antaisin veljentyttölleni, Unnalle, rippilahjaksi. Unna oli kasvanut issikoiden parissa ja tölttäsi välillä minua paremmin, mutta tiesin, että hänen sydämensä paloi esteratsastukselle. Unnan kaverit omistivat estehevosia ja Unna kaipasi kovasti samaan joukkoon.
Myönnettäköön, että harkitsin myös jonkun issikkani kouluttamista estekentille – mutta se olisi ollut pitkä ja kivinen tie...
Joten se oli kuin kohtalon sanelemaa kun huomasin ilmoituksen, jossa Tuonisen Liisa tarjosi vuonistammaansa varsapuuhiin. En miettinyt sitä pitkään, kun olin jo päätökseni tehnyt. Unna saisi seurata tätinsä jalanjälkiä "vuoniksen" kanssa ja samalla hän saisi haluamansa pelin esteradoille. Pienellä tuunauksella nimittäin...
|
Olin melkein osasyyllisenä toisen tukehtumiskuolemaan, kun kerroin Liisalle löytäneeni oriin hänen Elli-tammalleen. Pamautin kuningasideani pöydälle mitään häpeilemättä; mitä jos astutettaisiin se appaloosaorilla? (L: "Miksi" ja H: "No, koska se on kivan värinen".) Ja mikä parasta, se tuli pakasteena suoraan meren takaa.
Monen viikon ajan Liisa luuli sitä vitsiksi ja nauraa hytkyi aina minut nähdessään. Saatoin itsekin aluksi nauraa asialle, mutta aika pian vitsi muuttui odotukseksi, varsan syntymäksi, eikä aikaakaan kun nuorta risteytyshevosta alettiin jo sisäänratsastaakin.
Osmo täytti 4-vuotta siinä kuussa, kun se muutti Juohtkaan ja ojensin Unnalle tämän rippilahjansa. Siitä lähtien Unna on saanut työstää Osmoa omaan käteensä sopivaksi, tulevaisuuden tähdeksi.
|
